Ihan (taka)pihalla

Syyskuun viimeisiä päiviä viedään ja mitenkäs muutenkaan kuin rasittavan flunssan kourissa. Mahdollisesti kaverilta tarttunutta taudinpoikasta ei auttanut taltuttamaan viime perjantaina pihamme suuren kuusen kaatamisesta seuranneet siivoustyöt, joiden parissa tuli puuhailtua useita tunteja. Sen jälkeen onkin pitänyt lepäillä sisällä koittaen parantua.

Kuusen kaadosta oli puhuttu jo iät ja ajat, heti siitä saakka kun se alkoi tiputella neulasia ja tehdä hitaasti kuolemaa. Vielä noin kymmenisen vuotta takaperin muuttaessamme nykyiseen kotiimme, kuusi oli täysin kunnossa. Tuuhea, vihreä sekä elinvoimainen. Kolme vuotta sitten puun tila alkoi pikkuhiljaa huononemaan. Jollei mitään olisi vieläkään tehty, olisi kuusi saattanut tulevaisuudessa kaatua joko pihamme vieressä kulkevalle vilkasliikenteiselle tielle tai talomme päälle, mistä olisi aiheutunut paljon enemmän vaivaa, harmia ja kuluja, kuin sen kaatamisesta ajallaan.

Olihan se todella kummallista kun ikkunasta ylsi ensimmäistä kertaa sisälle asti kunnolla valoa, jota ei tähän mennessä ole nähty kuusen tuoman pimeyden takia. Samalla kyllä katosi myös puun tuoma suoja viereisen autotien hälinältä... Ja muutenkin piha suorastaan huutaa tyhjyyttään, kun on tottunut tuijottamaan pihan keskellä kasvavaa kuusta. 

Typerintä koko touhussa oli se, että kuolevan puun kaatamiseen tarvittiin kaupungilta maksullinen lupa. Kuitenkaan puiden istuttamiseen ei tarvita minkäänlaisia papereita, mutta kaatamiseen oikein maksullinen! Lisäksi meidän tulisi istuttaa uusi puu muutaman vuoden sisällä kaadetun puun tilalle... Ja vielä naapuritkin saivat kokea osansa operaatiossa, allekirjoittamalla suostumuksensa takapihamme puun kaatamiseen.

Jackrusselimme Eddy kiinnostui myös voimakkaasti pihkalta haisevista rungon palasista.

Mutta homma tuli kuin tulikin hoidettua, piha on siivottu ja enää odotellaan kannon pois jyrsimistä, sekä muutamien kymmenien pölkkyjen halkomista.

Tulevaisuuden pulmia

Niin vierähti yhdeksäs kouluvuosi kovalla kiireellä käyntiin. Vaihtelevan kesän jälkeen syksy saapui kuin saapuikin vilpoisin säin. Koulukuvaukset ja yleisurheilukisat ovat takana päin ja ensimmäinen koesuma alkaa aivan tuota pikaa. Tuntuu aika oudolta ajatella, että tähän astinen uurastus koulun parissa on ollut vasta alkulämmittelyä tulevaa opiskelua varten. Ei sitä ensimmäisinä alakoulussa vietettyinä vuosina ajatellut tai edes ymmärtänyt, kuinka alussa sitä oltiin tulevalla koulutaipaleella. Ja tässä sitä jo ollaan, peruskoulun viimeistä luokkaa viedään!

Vaikka pikkuhiljaa pitäisikin alkaa olla elämälle edes jonkinlainen suunta tiedossa, itselläni lyö tyhjää jo pelkän ysiluokan jälkeisen elämän ajatteleminen. Aluksi sen suuremmitta perusteluitta päätin meneväni lukioon, mutta nyt olen siitäkin epävarma. Lukiohan on suurimmin osin ainoastaan yleissivistävä ja se kestääkin kokonaiset kolme vuotta... Toisaalta lukio tuntuu järkevimmältä ratkaisulta esimerkiksi kielten opiskelun kannalta, josko meinaisin joskus vaikka asua ulkomailla. Ja samalla lukio toisi kaivattua lisäaikaa uravalintojen tekemiseen.

Vielä ala-aste ikäisenä oli niin helppoa sanoa miksi tulee isona. Nyt haaveet unelma-ammateista on useasti työnnettävä syrjään jo pelkän surkean työllisyyden takia. Kuten aina, vanhempien mielestä tulisi valita realistinen ja vieläpä tuottoisa ammatti, jolle olisi tulevaisuudessakin tarjolla töitä. Sitä kun on tähän saakka tullut katseltua maailmaa ruusunpunaisin linssein, ilman huolen häivää tulevasta. Mutta onneksi on vielä aikaa miettiä suuria päätöksiä, jotka vaikuttavat paljolti koko loppuelämään.